Pieni karkulainen

Joulu oli ja meni. Ensimmäistä kertaa vuosiin vietimme aaton pienemmällä porukalla. Yleensä on tapana kerääntyä yhteen siskon perheen, anopin, kälyn ja äidin kanssa, mutta tällä kertaa teimme toisin. Oli aivan outoa. Niin rauhallista ja hiljaista ettei meinannut osata olla. Mutta ihana joulu silti.

Joulupäivänä kokoonnuimme anopin notkuvien pöytien ääreen yhdessä sukulaisperheen kanssa ja tapaninpäivänä rakas ystäväperheemme Etelä-Suomesta ajaa hurautti meille pariksi päiväksi. Syötiin ja käytiin pulkkamäessä. Kahviteltiin, saunottiin ja pyörähdettiin siskon luona glögillä. Sitten vielä lähdettiin porukalla Keskiselle ja sieltä ystäväperhe jatkoi matkaansa takaisin etelään. Tutustuin Jennin kanssa joskus tenavana, tai taisi se jo teini-ikää olla, ja siitä lähtien ollaan pyritty näkemään vähintään kerran vuodessa. Vuosien varrella me molemmat menimme naimisiin ja saimme lapsia ja nyt sitten myös miehemme ja lapsemme ovat ystäviä keskenään. Aika hienoa.

 Ystäväperheen kotiuduttua tytöt eivät osanneet yhtään olla, vaan olivat heti kaveria vailla. Niinpä saatiin yökylään ihanat siskokset. Hyvin meni, vaikka toinen tytöistä oli vasta ensimmäistä kertaa ikinä yökylässä. Yöllä kuitenkin meidän kuopukseen nousi kuume. Olinkin sitä osannut vähän odotella, kun oli niin itkuinen ja huono syömään.

Eilen illalla nousi kuume myös pian 4-vuotiaaseen. Siihen iskee kyllä ihan jokainen mahdollinen nuhakuume jota on liikkeellä ja aina rajuna. Nytkin nukahti nojatuoliin kesken lastenohjelmien. Oma olokaan ei ole kaksinen. Nukuin mielestäni yön ihan hyvin, mutta enpäs vaan meinannut millään jaksaa herätä. Kun sitten kymmenen maissa kömmin vihdoin ylös peiton alta, olin aivan yhtä väsynyt kuin nukkumaan mennessä. Sama olotila on nytkin ja kurkku on kipeä. Eiköhän se kuume vielä minutkin nappaa.

Kuvat eivät liity jouluun, vaan niissä seikkailee meidän syyrialainen hamsteripoika, Hamtaro, joka on jo kahdesti karannut häkistään ja jota eilenkin metsästeltiin ainakin tunnin tai pari. Viimein 4-vee kuuli rapinaa lelukaapista ja sieltähän Hamtaro löytyi nukenvaatepussin takaa hyllyltä. Onneksi ei ollut sinne liiskaantunut.

Hamtaro ei ole oikein kesyyntynyt kunnolla, joten ostin sille Keskiseltä pienen sisäaitauksen, jossa pystymme sitä paremmin totuttamaan meihin ihmisiin. Esikoisen kanssa se tulee toimeen ja viihtyy jopa hetkittäin esikoisen sylissä, mutta pienempiä lapsia pelkää.
Hauska veijari, mutta täytyy sanoa, että kyllä minulla on edelleen sydämessä koiran muotoinen aukko. Lähes päivittäin katselen Apulaa ja FB:n koiraryhmiä sillä silmällä. Tiedän, että kun kuopus on vasta noin pieni, ei todellakaan ole vielä pennun aika, mutta jos vaikka silmiin sattuisi joku kodinvaihtaja. Sellainenhan Vilmakin oli. Maailman paras koira.