Näin syksyllä, kun illat pimenee ja ilma raikastuu, alkaa taas suru painaa, kun mietin meidän edesmennyttä Vilma-koiraa. Jotenkin siinä oli oma tunnelmansa, kun miehen töistä tultua tehtiin vahdinvaihto ja minä lähdin melkein samalla oven avauksella Vilman kanssa lenkille. Hengitin raikasta pakkasilmaa, kuuntelin korvanapeilla musiikkia ja katselin miten Vilma hyppeli iloisena ympäriinsä ja haisteli ihan jokaisen lyhtypylvään, puun ja pidemmän ruohonkorren. Nyt jotenkin taas oikein korostuu se, miten kovasti kaipaisin uutta koiraa. Uutta ystävää ja lenkkikaveria.
Oikeastaan jo heti Vilman kuoleman jälkeen alettiin miettiä uuden lemmikin hankkimista. Oli todella lähellä ettei hankittu saman tien uutta villakoiraa. Yksi uutta kotia kaipaileva kävi itseasiassa meillä jo pari päivää olemassakin kokeella, mutta erinäisten asioiden johdosta se ei sitten meille jäänytkään. Silloin tuli myös mietittyä oliko kova koiran ikäväni enemmänkin Vilman ikävää. Vertasin muita koiria koko ajan Vilmaan. Olisi varmasti ollut liian aikaista ottaa meille uusi koira.
Tässä taannoin kotipaikkakunnallemme avattiin uusi lemmikkiliike ja aloin pyöritellä mielessäni jonkin häkkieläimen hankkimista. Meillä on ollut aiemmin marsuja, mutta ne olivat niin kovatöisiä ja miehen heinäallergian takia eivät muutenkaan parhaita lemmikkejä meille, joten ne hylkäsin suoralta kädeltä. Minulla ja miehelläni oli vuosia sitten myös rottia, mutta ne haisivat mielestäni liikaa. Niinpä aloin miettiä hamsterin hankkimista.
Kävin lemmikkiliikkeessä katselemassa hamstereita ja päädyttiin sitten hankkimaan syyrialainen hamsteripoika. Meillä on siis taas lemmikki. Hamtaro nimeltään.
Onhan se aika ihana, mutta ei kuitenkaan koiran veroinen. Olen niin henkeen ja vereen koiraihminen. Tänään onkin tullut taas salaa tutkailtua mm. Apulan tarjonta. Tiedän ettei meille varmasti vielä aikoihin koiraa tule, mutta saahan sitä aina haaveilla.